Poistin lähes kaikki tekstit, niitä oli liian raskasta lukea. Noista muutamasta jäljelle jääneestä pidän jostain syystä joten jätin ne.
En tiedä kirjoitanko tänne enää, tahtoisin kyllä koska kaipaan sitä, suurimman osan ajasta pääni vain tuntuu humisevan tyhjyyttä.
Jotain mitä on tapahtunut: kahlasin läpi vuoden kestävän työhönkuntoutuksen ja oli puhetta siitä että voisin ruveta tekemään osa-aikatöitä. Noin kuukausi työhönkuntoutuksen loppumisen jälkeen vointini kuitenkin romahti, nurinkurisesti kaikki vuoden aikana tuntemani stressi hyökkäsi kimppuuni, nukuin kahden viikon ajan noin kaksi tuntia per yö ja menetin ruokahaluni täysin, muutenkin liian alhainen painoni tippui vielä muutaman kilon lisää. Päädyin täysin sekavassa kunnossa sairaalaan, jossa lepäsin puolitoista viikkoa. Olo oli hetken aikaa hyvä, kunnes romahti uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Vuoden sisällä olin sairaalassa neljä kertaa, päivystyksessä ja kriisipaikalla useamman yön ja päiväsairaalassa kaksi kuukautta. Lääkkeitä vaihdeltiin lennosta toiseen, mikään ei tuntunut auttavan ja pää oli ihan sekaisin jo pelkästään lääkerumban vuoksi.
Viime syksystä lähtien (päiväsairaalan loppumisen jälkeen) olen voinut paremmin, tällä hetkellä vointi on kohtalainen ja olen jopa uskaltanut hieman miettiä tulevaisuutta. Kaipaan opiskelua todella paljon ja olenkin nyt katsellut Avoimen yliopiston kursseja. Kuntoutustuki loppuu syyskuun lopussa enkä yhtään tiedä että mitä lääkäri miettii jatkosta, stressaa todella paljon! Psykiatrian polilta "heittävät pois" tämän vuoden jälkeen ja nyt olisi tarkoitus hakea rahoitusta psykoterapiaan Valtavalta, stressaan todella paljon sitäkin, jäänkö tyhjän päälle jos rahoitusta ei myönnetä?
Aivot lyö tyhjää, parasta lopettaa tähän.
keskiviikko 9. huhtikuuta 2014
maanantai 20. helmikuuta 2012
Death Is Not The End
Ensimmäisen itsemurhan, josta kuulin, teki serkkuni ystävä. Pitkään jatkuneen koulukiusaamisen vuoksi hän työnsi aseen piipun suuhunsa ja laukaisi. Olin alle kouluikäinen, kun tuo tapahtui, mutta muistan yhä tunnelman joka syntyi serkkuni soittaessa hysteerisenä isälleni. Kaikki pysähtyi, järkytystä, itkua. Vielä tuolloin en kuitenkaan kiinnostunut kuolemasta/itsemurhista (tai syistä jotka johtavat itsemurhaan).
Kului vuosia, kuulin monista itsemurhista. Ystäväni äiti masentui avioeron jälkeen, yritti lukuisia kertoja päättää päivänsä ja lopulta onnistui. Koulukaverini isä hirtti itsensä. Koulumme uskonnonopettaja ei enää jaksanut elää. Syntymäkaupungissani vaikuttaneen punk-bändin laulaja toteutti uhkauksensa (Mikä tilanne: olin katsomassa bändin keikkaa ja riehuin hurmiossa, muutama päivä myöhemmin kuulin laulajan tehneen itsemurhan. Hänen valokuvaansa pidettiin kantabaarini seinällä baarin toiminnan loppumiseen saakka). Ollessani ensimmäistä kertaa osastolla, eräs osastomme miespotilaista tappoi itsensä kotilomallaan. (En muista hänestä mitään muuta kuin että hän oli kalju ja vakavailmeinen mies, mutta hänet sai nauramaan hölmöilemällä ja vitsailemalla tarpeeksi kauan. Oli ihana kuulla hänen nauravan).
Henkilökohtaisemmaksi asia muuttui vuonna 2004, ollessani osastohoidossa (se sama hoitojakso, jonka aikana potilastoverini tappoi itsensä). Olin muuttanut Joensuusta Ouluun opiskelemaan audiovisuaalista viestintää. Rakastin opiskelua, mutta romahdin noin puolentoista vuoden opiskelun jälkeen. Syynä oli ilmeisesti erittäin stressaava työharjoittelu, jonka aikana tein lähes päivittäin ylitöitä. Toipumiseni oli lähtenyt hyvään käyntiin, aurinko paistoi ja haaveilin palaavani opiskelemaan. Noin puolivälissä hoitoani sain puhelinsoiton ystävältäni, joka kertoi yhteisen ystävämme kuolleen. Asia oli oikeastaan odotettavissa, koska mukana olivat päihteet, rappioelämän ihannointi ja oma vahva halu nuorena kuolemiseen. Mutta silti. Ystäväni oli 20-vuotias, hemmetin fiksu ja lahjakas nuori ihminen. Hänestä olisi voinut tulla ihan mitä vaan, mutta jokin luikerteli kuvioihin ja tuhosi kaiken. Olin kotilomalla kun kuulin asiasta. Sain puhelinsoiton ja tipahdin polvilleni maahan samalla kun huusin kaiken tuskani ulos. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pala sydämestäni vietiin.
Olin aina ollut melkoisen yksinäinen ja sulkeutuva, kunnes ensimmäisen ja ainoan lukiovuoteni aikana tutustuin V:aan ja J:aan. Olin tiennyt heidät molemmat yläasteen alusta saakka, pienessä kyläkoulussa kun oppii tuntemaan lähes kaikki. Lukion alkaessa tutustuimme toisiimme kuin luonnostaan, koska olimme kuin kolme orpoa pirua muiden joukossa. Noiden kahden tytön vaikutus elämääni oli valtava. Tutustuessani heihin olin hiljainen ja harmaa, pian minusta tuli värikäs, äänekäs ja varmaan melko ärsyttäväkin. Sain vihdoinkin murrettua ne kahleet, jotka masennus ja syömishäiriö olivat yläasteen aikana minuun juurruttaneet.
Tuon lukiovuoden käytin lähinnä lintsaamiseen ja sekoiluun. V:n ja J:n avustuksella tutustuin pian alkoholiin, joka teki minusta entistä rohkeamman ja suulaamman. Ja typerämmän. Reissuillamme kadotin usemman kerran rahani, tavarani, ylpeyteni. Jouduin myös vatsahuuhteluun kaksi kertaa. Toisen kerran jälkeen olin niin kyllästynyt koko alkoholiin, että päätin lopettaa sen juomisen. Valitettavasti V ja J eivät olleet samoilla linjoilla, he olivat löytäneet alkoholin lisäksi huumeet. Sain kuulla olevani lapsellinen pelkuri, kun en halunnut jakaa heidän uutta rakkauttaan. Yli vuoden ajan olimme olleet erottamaton kolmikko, mutta huumeet tulivat välillemme.
Olin yksin, en enää kuulunut joukkoon. Lopetin lukion ja käytin päiväni haahuillen pitkin Joensuun katuja, istuen kirjastossa ja juoden kahvia/teetä kantakuppilassani. Olin edelleen tekemisissä V:n ja J:n kanssa, mutta hyvin harvoin, huumeet loivat suuren kuilun välillemme. Ajan kuluessa sain koottua ympärilleni ystäväpiirin ja rupesin seurustelemaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Pidettyäni välivuoden muutin Ouluun.
Ystäväni V kuoli siis ollessani sairaalahoidossa. En muista tuosta ajasta oikeastaan mitään muuta, kuin että voin huonosti ja olin shokissa. Jatkoin kuitenkin opiskelua. Lähennyimme uudestaan J:n kanssa ja J tiesi kertoa V:n viimeiset vaiheet. J:lla meni melko hyvin, hän oli päässyt irti huumeista, sai hoitoa c-hepatiittiinsa, kävi työtoiminnassa ja tapasi säännöllisesti huostaanotettua lastaan. Ainoa mikä häntä kaihersi, oli V:n itsemurha ja puhuimme asiasta useasti.
Matkustelin Oulun ja Joensuun väliä. Opiskelin Oulussa mutta suurin osa ihmissuhteistani oli Joensuussa. Matkustaminen oli kuitenkin melko rankkaa, koska ainoa suora yhteys Joensuun ja Oulun välillä oli bussi, jolla meni noin 7 tuntia körötellä kaupunkien välillä. Olin siis melkoisen väsynyt opiskelun ja matkustelun ohella.
J soitti minulle kun olin oppitunnilla. En voinut vastata. Hän laittoi viestin, jossa toivoi minun soittavan takaisin niin pian kuin mahdollista. En soittanut, lähetin hänelle viestin jossa kerroin tulevani Joensuuhun viikonloppuna ja toivoin että voisimme tavata silloin. En saanut mitään vastausta.
Viikonloppuna olin Joensuussa. Istuskelin puistossa ystäväni kanssa ja koetin soittaa J:lle. J ei vastannut, paikalle saapui ystäväni poikaystävä ja kerroin heille pelkääväni että J on kuollut. He pitivät sitä vitsinä ja nauroivat. Minua ei naurattanut. Soitin J:n numeroon säännöllisin väliajoin noin kolmen vuorokauden ajan. Tulin psykologin luota, kun J:n sisko soitti minulle. Numeroni oli näkynyt J:n puhelimen vastaamattomissa puheluissa. Olin juuri astunut ulos psykologin vastaanotolta kun sain puhelun ja kuulin että J on tappanut itsensä. Valahdin maahan psykologin vastaanoton eteen ja huusin. Ohitseni kulki ihmisiä, jotka tuijottivat ihmeissään. Konttasin läheiseen leikkipuistoon, hälytin avukseni tuttavani joka miltei kantoi minut keskustaan kun jalkani eivät kantaneet. Kesä oli vaihtumassa syksyksi ja ilma oli aivan mielettömän kaunis. J oli asunut kirkon vieressä. Tuttavani taluttaessa minua siltaa pitkin kohti keskustaa, huomasin kirkon sädehtivän syysauringossa. Sen kauneus toi lohtua melko lohduttomaan tilanteeseen.
J:n hautajaiset olivat yksi elämäni vaikeimmista tilanteista. Itkin hysteeristä itkua katsellessani, kuinka J:n pieni tytär kiipeili arkun päällä ja kyseli jatkuvasti, että missä äiti on. Sain lyhyen sairasloman, jonka jälkeen palasin opiskelemaan.
Ollessani yläasteella eräs tuttavani oli ihastunut ylempiluokkalaiseen poikaan, joka vietti lähes kaikki välituntinsa koulun yhteydessä olevassa kirjastossa ja joka näytti otsaryppyineen olevan jotakin viisaampaa ja korkeampaa kastia kuin me tavalliset kuolevaiset. Rippileirin yhteydessä oli *pakko* käydä läheisen seurakunnan nuorisoilloissa, joissa kyseinen henkilö nimeltään A näytti viihtyvän. Emme tutustuneet, mutta mulkoilimme toisiamme kiinnostuneina. Tapanani oli käydä viikonloppuisin läheisen kaupungin kirjastossa samalla kun isäni kävi hoitamassa työasioitaan. Eräänä viikonloppuna odottelin myöhässä olevaa isääni asfaltilla istuen, kunnes auto pysähtyi viereeni. A kurkottui ulos autosta ja sanoi vievänsä minut kotiini. Hämmästyin, mutta astuin autoon.
Kului muutama viikko tai kuukausi ja olin serkkuni luona Helsingissä, Kalliossa. Keskellä yötä puhelimeni soi (tuntematon numero) ja menin kylpyhuoneeseen vastaamaan. A soitti, hän oli etsinyt numeroni numerotiedustelusta. Hän halusi nähdä minut, olin kuulemma kiinnostava. Tutustuimme, pelasimme noin miljoona erää Trivial Pursuitia (A voitti aina), juttelimme, riitelimme. A:sta tuli ystäväni. Hän oli ehkä ainoa ihminen, joka sai minut sekä ärtymään että rakastamaan samalla hetkellä. Riitelimme paljon. Nauroimme paljon. En edes jaksanut suuttua, kun A tuhosi asuntoani juotuaan liikaa viskiä (minä olin samaan aikaan Eläkeläisten keikalla). Jossain vaiheessa A kertoi ihastuneensa minuun. Minä säikähdin, en halunnut edes puhua moisesta, en pystynyt. A sanoi ymmärtävänsä.
Opintoni olivat loppusuoralla. Sairaslomani takia valmistuin myöhemmin kuin muut luokkalaiseni. Olin muuttanut takaisin Joensuuhun, suoritin viimeisiä kursseja etänä ja kävin muutaman viikon pätkiä Oulussa. Olin tavannut ihmisen, johon rakastuin täyttä päätä. A suhtautui tähän hyvin ja ystävyytemme jatkui. Asuimme muutaman korttelin päässä toisistamme ja näimme usein. Hieman ennen Joensuuhun muuttoani A oli yrittänyt tappaa itsensä, mutta nyt kaiken piti olla paremmin. Olin kuitenkin huolissani, koska A oli ruvennut juomaan valtavia määriä. Riitelimme edelleen usein, melko typeristä asioista ja erään ihmisten älykkyyttä koskevan kiistamme jälkeen olimme puhelakossa monta kuukautta. Sovimme kuitenkin aina typerät riitamme.
Seurusteltuamme vuoden päätimme muuttaa poikaystäväni kanssa yhteen. Poikaystäväni opiskeli Helsingissä ja minä halusin pois Joensuusta. Helsinki tuntui hyvältä vaihtoehdolta. A ajoi muuttokuormani Joensuusta Helsinkiin.
Helsinki oli iso ja pelottava. Eksyin matkalla lähikauppaan ja kaipasin Joensuuta. Tunsin Helsingistä vain muutaman ihmisen ja vietin suurimman osan ajasta avokkini kanssa. Viestittelimme harvakseltaan A:n kanssa. Viimeisessä minulle lähettämässään viestissä A kysyi, että milloin tulen käymään Joensuussa. Vastasin tulevani muutaman viikon kuluttua ja lupasin tarjota aina rahattomalle A:lle tuopin olutta kantabaarissamme. Se tuoppi jäi tarjoamatta, en ehtinyt enää tavata A:ta.
Olin aloittanut työharjoitteluun eräässä vaate- ja sisustusliikkeessä. Erään harjoittelupäivän jälkeen huomasin kännykkäni olevan täynnä puheluita tuntemattomasta numerosta sekä omituisia tekstiviestejä, joissa pyydettiin että soittaisin takaisin niin pian kuin mahdollista. Soittaja oli eräs A:n ja minun yhteinen tuttava. Olin hyvällä tuulella, en aavistanut lainkaan että kyseessä olisi jotain vakavaa. Purskahdin nauramaan, kun tuttavani kysyi että istunko vai seisonko. Ja että kannattaisi mennä nyt istumaan. Nauruni loppui lyhyeen kuullessani soiton syyn. A oli hirttänyt itsensä. Menin hysteeriseksi enkä pystynyt lähtemään myymälän takahuoneesta pois. Istuin siellä pillittämässä ja hämmentyneet työkaverini koettivat lohduttaa minua. Pidin muutaman päivän sairasloman ja palasin takaisin töihin. En pystynyt lähtemään A:n hautajaisiin. Olin sumussa monta kuukautta.
Noin vuosi A:n kuoleman jälkeen törmäsin tuttavaani, jonka kanssa emme olleet pitäneet yhteyttä pitkään aikaan. Hän tiedusteli, mitä A:lle kuuluu. Luonnollisestikin hän järkyttyi kuultuaan vastauksen. Hänellä ja A:lla oli ollut yhteinen bändi hetken aikaa. He olivat äänittäneet muutaman kappaleen ja hän halusi lähettää ne minulle. Yksi kappaleista kertoi minusta. A oli kirjoittanut sen ihastuksensa syvimmässä vaiheessa. Harvoin olen hiljentynyt niin täydellisesti, kuin kyseistä kappaletta kuunnellessani.
A:n kuolema ei ollut viimeinen tuttavapiirissäni tapahtunut itsemurha. Liian monta upeaa ihmistä on lähtenyt täältä oman käden kautta. A:n jälkeen ketään todella läheistä en kuitenkaan (onneksi) ole menettänyt. Pelkään silti kuitenkin jatkuvasti menettämistä; itsemurhia, onnettomuuksia, sairaskohtauksia. Jokainen vastaamaton viesti tai puhelu saa aikaan levottoman olon ja tärisevät kädet, joskus jopa täysin hysteerisen kohtauksen. Saatan olla pitkiäkin aikoja miettimättä kuolleita ystäviäni kunnes jokin tuo heidät mieleen (esimerkki: katsoin Voice of Finlandia, siellä esiintyi A:n kaima, jolla oli yhtä pitkät hiukset kuin hänellä. Ei mitään muuta yhteistä mutta tämä aiheutti sen, että kyyneleet rupesivat automaattisesti valumaan silmistäni ja sain paniikkikohtauksen, jonka aikana mieleeni tulvi hyvin eläviä muistikuvia hetkestä jolloin sain kuulla A:n kuolleen).
Miksi haluan puhua näistä kuolemista? Siksi, koska en voi unohtaa. En halua unohtaa. Kuljen näiden asioiden kanssa päivittäin. Ne tulevat myös uniini, välillä unet ovat ihania ja lohdullisia, välillä ahdistavia ja piinaavia. Itsemurha on tabu, josta ei haluta puhua. Minä haluan. Puhua ja kertoa. Oma suhtautumiseni itsemurhaan on muuttunut näiden koettujen asioiden myötä. Pidin itsemurhaa pitkään hyvänä varavaihtoehtona mikäli elämä muuttuisi täysin sietämättömäksi. Nykyään en enää pysty ajattelemaan niin koska tiedän mitä se tekee läheisille. En pidä itsemurhaa itsekkäänä tekona mutta en halua että läheiseni joutuisivat kantamaan sitä taakkaa koko loppuelämänsä ajan. Mielummin kärsin itse ja koetan uskoa parempaan tulevaisuuteen tai edes parempiin päiviin ja hetkiin.
Kului vuosia, kuulin monista itsemurhista. Ystäväni äiti masentui avioeron jälkeen, yritti lukuisia kertoja päättää päivänsä ja lopulta onnistui. Koulukaverini isä hirtti itsensä. Koulumme uskonnonopettaja ei enää jaksanut elää. Syntymäkaupungissani vaikuttaneen punk-bändin laulaja toteutti uhkauksensa (Mikä tilanne: olin katsomassa bändin keikkaa ja riehuin hurmiossa, muutama päivä myöhemmin kuulin laulajan tehneen itsemurhan. Hänen valokuvaansa pidettiin kantabaarini seinällä baarin toiminnan loppumiseen saakka). Ollessani ensimmäistä kertaa osastolla, eräs osastomme miespotilaista tappoi itsensä kotilomallaan. (En muista hänestä mitään muuta kuin että hän oli kalju ja vakavailmeinen mies, mutta hänet sai nauramaan hölmöilemällä ja vitsailemalla tarpeeksi kauan. Oli ihana kuulla hänen nauravan).
Henkilökohtaisemmaksi asia muuttui vuonna 2004, ollessani osastohoidossa (se sama hoitojakso, jonka aikana potilastoverini tappoi itsensä). Olin muuttanut Joensuusta Ouluun opiskelemaan audiovisuaalista viestintää. Rakastin opiskelua, mutta romahdin noin puolentoista vuoden opiskelun jälkeen. Syynä oli ilmeisesti erittäin stressaava työharjoittelu, jonka aikana tein lähes päivittäin ylitöitä. Toipumiseni oli lähtenyt hyvään käyntiin, aurinko paistoi ja haaveilin palaavani opiskelemaan. Noin puolivälissä hoitoani sain puhelinsoiton ystävältäni, joka kertoi yhteisen ystävämme kuolleen. Asia oli oikeastaan odotettavissa, koska mukana olivat päihteet, rappioelämän ihannointi ja oma vahva halu nuorena kuolemiseen. Mutta silti. Ystäväni oli 20-vuotias, hemmetin fiksu ja lahjakas nuori ihminen. Hänestä olisi voinut tulla ihan mitä vaan, mutta jokin luikerteli kuvioihin ja tuhosi kaiken. Olin kotilomalla kun kuulin asiasta. Sain puhelinsoiton ja tipahdin polvilleni maahan samalla kun huusin kaiken tuskani ulos. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pala sydämestäni vietiin.
Olin aina ollut melkoisen yksinäinen ja sulkeutuva, kunnes ensimmäisen ja ainoan lukiovuoteni aikana tutustuin V:aan ja J:aan. Olin tiennyt heidät molemmat yläasteen alusta saakka, pienessä kyläkoulussa kun oppii tuntemaan lähes kaikki. Lukion alkaessa tutustuimme toisiimme kuin luonnostaan, koska olimme kuin kolme orpoa pirua muiden joukossa. Noiden kahden tytön vaikutus elämääni oli valtava. Tutustuessani heihin olin hiljainen ja harmaa, pian minusta tuli värikäs, äänekäs ja varmaan melko ärsyttäväkin. Sain vihdoinkin murrettua ne kahleet, jotka masennus ja syömishäiriö olivat yläasteen aikana minuun juurruttaneet.
Tuon lukiovuoden käytin lähinnä lintsaamiseen ja sekoiluun. V:n ja J:n avustuksella tutustuin pian alkoholiin, joka teki minusta entistä rohkeamman ja suulaamman. Ja typerämmän. Reissuillamme kadotin usemman kerran rahani, tavarani, ylpeyteni. Jouduin myös vatsahuuhteluun kaksi kertaa. Toisen kerran jälkeen olin niin kyllästynyt koko alkoholiin, että päätin lopettaa sen juomisen. Valitettavasti V ja J eivät olleet samoilla linjoilla, he olivat löytäneet alkoholin lisäksi huumeet. Sain kuulla olevani lapsellinen pelkuri, kun en halunnut jakaa heidän uutta rakkauttaan. Yli vuoden ajan olimme olleet erottamaton kolmikko, mutta huumeet tulivat välillemme.
Olin yksin, en enää kuulunut joukkoon. Lopetin lukion ja käytin päiväni haahuillen pitkin Joensuun katuja, istuen kirjastossa ja juoden kahvia/teetä kantakuppilassani. Olin edelleen tekemisissä V:n ja J:n kanssa, mutta hyvin harvoin, huumeet loivat suuren kuilun välillemme. Ajan kuluessa sain koottua ympärilleni ystäväpiirin ja rupesin seurustelemaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Pidettyäni välivuoden muutin Ouluun.
Ystäväni V kuoli siis ollessani sairaalahoidossa. En muista tuosta ajasta oikeastaan mitään muuta, kuin että voin huonosti ja olin shokissa. Jatkoin kuitenkin opiskelua. Lähennyimme uudestaan J:n kanssa ja J tiesi kertoa V:n viimeiset vaiheet. J:lla meni melko hyvin, hän oli päässyt irti huumeista, sai hoitoa c-hepatiittiinsa, kävi työtoiminnassa ja tapasi säännöllisesti huostaanotettua lastaan. Ainoa mikä häntä kaihersi, oli V:n itsemurha ja puhuimme asiasta useasti.
Matkustelin Oulun ja Joensuun väliä. Opiskelin Oulussa mutta suurin osa ihmissuhteistani oli Joensuussa. Matkustaminen oli kuitenkin melko rankkaa, koska ainoa suora yhteys Joensuun ja Oulun välillä oli bussi, jolla meni noin 7 tuntia körötellä kaupunkien välillä. Olin siis melkoisen väsynyt opiskelun ja matkustelun ohella.
J soitti minulle kun olin oppitunnilla. En voinut vastata. Hän laittoi viestin, jossa toivoi minun soittavan takaisin niin pian kuin mahdollista. En soittanut, lähetin hänelle viestin jossa kerroin tulevani Joensuuhun viikonloppuna ja toivoin että voisimme tavata silloin. En saanut mitään vastausta.
Viikonloppuna olin Joensuussa. Istuskelin puistossa ystäväni kanssa ja koetin soittaa J:lle. J ei vastannut, paikalle saapui ystäväni poikaystävä ja kerroin heille pelkääväni että J on kuollut. He pitivät sitä vitsinä ja nauroivat. Minua ei naurattanut. Soitin J:n numeroon säännöllisin väliajoin noin kolmen vuorokauden ajan. Tulin psykologin luota, kun J:n sisko soitti minulle. Numeroni oli näkynyt J:n puhelimen vastaamattomissa puheluissa. Olin juuri astunut ulos psykologin vastaanotolta kun sain puhelun ja kuulin että J on tappanut itsensä. Valahdin maahan psykologin vastaanoton eteen ja huusin. Ohitseni kulki ihmisiä, jotka tuijottivat ihmeissään. Konttasin läheiseen leikkipuistoon, hälytin avukseni tuttavani joka miltei kantoi minut keskustaan kun jalkani eivät kantaneet. Kesä oli vaihtumassa syksyksi ja ilma oli aivan mielettömän kaunis. J oli asunut kirkon vieressä. Tuttavani taluttaessa minua siltaa pitkin kohti keskustaa, huomasin kirkon sädehtivän syysauringossa. Sen kauneus toi lohtua melko lohduttomaan tilanteeseen.
J:n hautajaiset olivat yksi elämäni vaikeimmista tilanteista. Itkin hysteeristä itkua katsellessani, kuinka J:n pieni tytär kiipeili arkun päällä ja kyseli jatkuvasti, että missä äiti on. Sain lyhyen sairasloman, jonka jälkeen palasin opiskelemaan.
Ollessani yläasteella eräs tuttavani oli ihastunut ylempiluokkalaiseen poikaan, joka vietti lähes kaikki välituntinsa koulun yhteydessä olevassa kirjastossa ja joka näytti otsaryppyineen olevan jotakin viisaampaa ja korkeampaa kastia kuin me tavalliset kuolevaiset. Rippileirin yhteydessä oli *pakko* käydä läheisen seurakunnan nuorisoilloissa, joissa kyseinen henkilö nimeltään A näytti viihtyvän. Emme tutustuneet, mutta mulkoilimme toisiamme kiinnostuneina. Tapanani oli käydä viikonloppuisin läheisen kaupungin kirjastossa samalla kun isäni kävi hoitamassa työasioitaan. Eräänä viikonloppuna odottelin myöhässä olevaa isääni asfaltilla istuen, kunnes auto pysähtyi viereeni. A kurkottui ulos autosta ja sanoi vievänsä minut kotiini. Hämmästyin, mutta astuin autoon.
Kului muutama viikko tai kuukausi ja olin serkkuni luona Helsingissä, Kalliossa. Keskellä yötä puhelimeni soi (tuntematon numero) ja menin kylpyhuoneeseen vastaamaan. A soitti, hän oli etsinyt numeroni numerotiedustelusta. Hän halusi nähdä minut, olin kuulemma kiinnostava. Tutustuimme, pelasimme noin miljoona erää Trivial Pursuitia (A voitti aina), juttelimme, riitelimme. A:sta tuli ystäväni. Hän oli ehkä ainoa ihminen, joka sai minut sekä ärtymään että rakastamaan samalla hetkellä. Riitelimme paljon. Nauroimme paljon. En edes jaksanut suuttua, kun A tuhosi asuntoani juotuaan liikaa viskiä (minä olin samaan aikaan Eläkeläisten keikalla). Jossain vaiheessa A kertoi ihastuneensa minuun. Minä säikähdin, en halunnut edes puhua moisesta, en pystynyt. A sanoi ymmärtävänsä.
Opintoni olivat loppusuoralla. Sairaslomani takia valmistuin myöhemmin kuin muut luokkalaiseni. Olin muuttanut takaisin Joensuuhun, suoritin viimeisiä kursseja etänä ja kävin muutaman viikon pätkiä Oulussa. Olin tavannut ihmisen, johon rakastuin täyttä päätä. A suhtautui tähän hyvin ja ystävyytemme jatkui. Asuimme muutaman korttelin päässä toisistamme ja näimme usein. Hieman ennen Joensuuhun muuttoani A oli yrittänyt tappaa itsensä, mutta nyt kaiken piti olla paremmin. Olin kuitenkin huolissani, koska A oli ruvennut juomaan valtavia määriä. Riitelimme edelleen usein, melko typeristä asioista ja erään ihmisten älykkyyttä koskevan kiistamme jälkeen olimme puhelakossa monta kuukautta. Sovimme kuitenkin aina typerät riitamme.
Seurusteltuamme vuoden päätimme muuttaa poikaystäväni kanssa yhteen. Poikaystäväni opiskeli Helsingissä ja minä halusin pois Joensuusta. Helsinki tuntui hyvältä vaihtoehdolta. A ajoi muuttokuormani Joensuusta Helsinkiin.
Helsinki oli iso ja pelottava. Eksyin matkalla lähikauppaan ja kaipasin Joensuuta. Tunsin Helsingistä vain muutaman ihmisen ja vietin suurimman osan ajasta avokkini kanssa. Viestittelimme harvakseltaan A:n kanssa. Viimeisessä minulle lähettämässään viestissä A kysyi, että milloin tulen käymään Joensuussa. Vastasin tulevani muutaman viikon kuluttua ja lupasin tarjota aina rahattomalle A:lle tuopin olutta kantabaarissamme. Se tuoppi jäi tarjoamatta, en ehtinyt enää tavata A:ta.
Olin aloittanut työharjoitteluun eräässä vaate- ja sisustusliikkeessä. Erään harjoittelupäivän jälkeen huomasin kännykkäni olevan täynnä puheluita tuntemattomasta numerosta sekä omituisia tekstiviestejä, joissa pyydettiin että soittaisin takaisin niin pian kuin mahdollista. Soittaja oli eräs A:n ja minun yhteinen tuttava. Olin hyvällä tuulella, en aavistanut lainkaan että kyseessä olisi jotain vakavaa. Purskahdin nauramaan, kun tuttavani kysyi että istunko vai seisonko. Ja että kannattaisi mennä nyt istumaan. Nauruni loppui lyhyeen kuullessani soiton syyn. A oli hirttänyt itsensä. Menin hysteeriseksi enkä pystynyt lähtemään myymälän takahuoneesta pois. Istuin siellä pillittämässä ja hämmentyneet työkaverini koettivat lohduttaa minua. Pidin muutaman päivän sairasloman ja palasin takaisin töihin. En pystynyt lähtemään A:n hautajaisiin. Olin sumussa monta kuukautta.
Noin vuosi A:n kuoleman jälkeen törmäsin tuttavaani, jonka kanssa emme olleet pitäneet yhteyttä pitkään aikaan. Hän tiedusteli, mitä A:lle kuuluu. Luonnollisestikin hän järkyttyi kuultuaan vastauksen. Hänellä ja A:lla oli ollut yhteinen bändi hetken aikaa. He olivat äänittäneet muutaman kappaleen ja hän halusi lähettää ne minulle. Yksi kappaleista kertoi minusta. A oli kirjoittanut sen ihastuksensa syvimmässä vaiheessa. Harvoin olen hiljentynyt niin täydellisesti, kuin kyseistä kappaletta kuunnellessani.
A:n kuolema ei ollut viimeinen tuttavapiirissäni tapahtunut itsemurha. Liian monta upeaa ihmistä on lähtenyt täältä oman käden kautta. A:n jälkeen ketään todella läheistä en kuitenkaan (onneksi) ole menettänyt. Pelkään silti kuitenkin jatkuvasti menettämistä; itsemurhia, onnettomuuksia, sairaskohtauksia. Jokainen vastaamaton viesti tai puhelu saa aikaan levottoman olon ja tärisevät kädet, joskus jopa täysin hysteerisen kohtauksen. Saatan olla pitkiäkin aikoja miettimättä kuolleita ystäviäni kunnes jokin tuo heidät mieleen (esimerkki: katsoin Voice of Finlandia, siellä esiintyi A:n kaima, jolla oli yhtä pitkät hiukset kuin hänellä. Ei mitään muuta yhteistä mutta tämä aiheutti sen, että kyyneleet rupesivat automaattisesti valumaan silmistäni ja sain paniikkikohtauksen, jonka aikana mieleeni tulvi hyvin eläviä muistikuvia hetkestä jolloin sain kuulla A:n kuolleen).
Miksi haluan puhua näistä kuolemista? Siksi, koska en voi unohtaa. En halua unohtaa. Kuljen näiden asioiden kanssa päivittäin. Ne tulevat myös uniini, välillä unet ovat ihania ja lohdullisia, välillä ahdistavia ja piinaavia. Itsemurha on tabu, josta ei haluta puhua. Minä haluan. Puhua ja kertoa. Oma suhtautumiseni itsemurhaan on muuttunut näiden koettujen asioiden myötä. Pidin itsemurhaa pitkään hyvänä varavaihtoehtona mikäli elämä muuttuisi täysin sietämättömäksi. Nykyään en enää pysty ajattelemaan niin koska tiedän mitä se tekee läheisille. En pidä itsemurhaa itsekkäänä tekona mutta en halua että läheiseni joutuisivat kantamaan sitä taakkaa koko loppuelämänsä ajan. Mielummin kärsin itse ja koetan uskoa parempaan tulevaisuuteen tai edes parempiin päiviin ja hetkiin.
lauantai 18. helmikuuta 2012
Still The Orchestra Plays
Helsinki on hukkunut lumeen mutta tänään auringonpaiste antoi pienen lupauksen keväästä. Meinasin ostaa kaupasta tulppaaneja mutta ostinkin siideriä. Typerä minä, ne tulppaanit olisivat todennäköisesti ilahduttaneet enemmän.
Viimeksi laitoin blogihiljaisuuden syyksi uniongelmistani johtuvan väsymyksen ja tällä kertaa syytän työharjoittelun aiheuttamaa (henkistä) uupumusta. Kuten olen jo maininnutkin, käyn työhönkuntoutuksessa ja olennaisena osana kuntoutusta ovat työharjoittelut. Tein lyhyen harjoittelun Kehitysvammaliiton kirjastossa ja tällä hetkellä olen Näkövammaisten Keskusliiton lukupalvelussa. Lukupalvelun ideana on toimittaa äänikirjoja tilaustyönä asiakkaille ja homma itsessään tarkoittaa ihan yksinkertaisesti kirjojen ym. tekstien ääneen lukemista tietokoneelle (jossa on äänikirjojen tekoon kehitetty ohjelma). Pidän työharjoittelupaikastani todella paljon, mutta harjoittelupäivien jälkeen olen ihan totaalisen poikki. Asiaa pahentaa myös se, että työmatkoihin menee noin tunti per suunta, joten 6-tuntiselle työpäivälle tulee lopullista pituutta miltei 8 tuntia. Ja minulle tuollainen työpäivä on aivan liian pitkä.
Olen onneksi saanut nukutuksi. Jaksoin onnettoman lyhyitä yöunia noin 5 viikkoa, kunnes oli pakko varata lääkäriaika ja suostua kokeilemaan (jälleen kerran) erästä unilääkettä. Kaikista ennakkoluuloistani kyseinen lääke toimii melatoniiniin yhdistettynä kuin unelma MUTTA nyt on ilmennyt eräs sivuvaikutus (sarjassa "erittäin harvinaiset sivuvaikutukset"..)jonka vuoksi joudun ehkä lopettamaan kyseisen lääkkeen. En ihan oikeasti jaksa mikäli näin käy. Työhönkuntoutus itsessään aiheuttaa mulle niin paljon stressiä, että siinä ohessa tapahtuva jatkuva lääkkeiden testailu kohottaa stressikäyrän aivan uskomattomiin ulottuvuuksiin.
Ison osan vapaa-ajastani olen käyttänyt sen tutkimiseen, miten voisin parantaa mielialaani ja jaksamistani luonnollisin keinoin. Ja melko tutut asiathan sieltä nousivat esille: ravinnon laatu ja liikunta. Suuntasin siis apteekkiin, Ruohonjuureen ja Anttilaan. Apteekista mukaan lähti Omega-3-tabletteja (olen kasvissyöjä mutta pitkän pähkäilyn jälkeen päätin sallia itselleni kalaöljyn, kala kalana jää edelleenkin syömättä), Ruohonjuuresta superfoodeja sekä Noora Shinglerin kirjoittama kirja "Marjoja ja maskaraa - kuinka hylkäsin turhat ruoka- ja kosmetiikkakemikaalit" ja Anttilasta jooga-dvd. Tuskin saavutan näiden avulla mitään räjähdysmäistä mielialan paranemista mutta kiinnostavaahan tätä on kokeilla.
Loppuosa ajastani on mennyt lähinnä ihmissuhteiden hoitamiseen ja todellisuuspakoiluun elokuvien ja tv-sarjojen (Breaking Bad on aivan mielettömän koukuttava!) muodossa. Viime vuonna sain luettua pitkästä aikaa kunnolla kirjoja mutta tänä vuonna en ole pystynyt keskittymään lukemiseen lähes ollenkaan. Masentavaa näin kirjoja rakastavalle ihmiselle. Toivottavasti tilanne paranee lähiaikoina - huusin huuto.netistä erään kauan haikailemani järkälemäisen opuksen kiihottamaan lukuhermojeni toimintaa..
Tahtoisin pienen irtioton arjesta. Lähteä vierailemaan jonkun kaukana asuvan ystävän luona tai matkustaa jonnekin kauemmas, Lontooseen, Amsterdamiin tai Berliiniin.
Viimeksi laitoin blogihiljaisuuden syyksi uniongelmistani johtuvan väsymyksen ja tällä kertaa syytän työharjoittelun aiheuttamaa (henkistä) uupumusta. Kuten olen jo maininnutkin, käyn työhönkuntoutuksessa ja olennaisena osana kuntoutusta ovat työharjoittelut. Tein lyhyen harjoittelun Kehitysvammaliiton kirjastossa ja tällä hetkellä olen Näkövammaisten Keskusliiton lukupalvelussa. Lukupalvelun ideana on toimittaa äänikirjoja tilaustyönä asiakkaille ja homma itsessään tarkoittaa ihan yksinkertaisesti kirjojen ym. tekstien ääneen lukemista tietokoneelle (jossa on äänikirjojen tekoon kehitetty ohjelma). Pidän työharjoittelupaikastani todella paljon, mutta harjoittelupäivien jälkeen olen ihan totaalisen poikki. Asiaa pahentaa myös se, että työmatkoihin menee noin tunti per suunta, joten 6-tuntiselle työpäivälle tulee lopullista pituutta miltei 8 tuntia. Ja minulle tuollainen työpäivä on aivan liian pitkä.
Olen onneksi saanut nukutuksi. Jaksoin onnettoman lyhyitä yöunia noin 5 viikkoa, kunnes oli pakko varata lääkäriaika ja suostua kokeilemaan (jälleen kerran) erästä unilääkettä. Kaikista ennakkoluuloistani kyseinen lääke toimii melatoniiniin yhdistettynä kuin unelma MUTTA nyt on ilmennyt eräs sivuvaikutus (sarjassa "erittäin harvinaiset sivuvaikutukset"..)jonka vuoksi joudun ehkä lopettamaan kyseisen lääkkeen. En ihan oikeasti jaksa mikäli näin käy. Työhönkuntoutus itsessään aiheuttaa mulle niin paljon stressiä, että siinä ohessa tapahtuva jatkuva lääkkeiden testailu kohottaa stressikäyrän aivan uskomattomiin ulottuvuuksiin.
Ison osan vapaa-ajastani olen käyttänyt sen tutkimiseen, miten voisin parantaa mielialaani ja jaksamistani luonnollisin keinoin. Ja melko tutut asiathan sieltä nousivat esille: ravinnon laatu ja liikunta. Suuntasin siis apteekkiin, Ruohonjuureen ja Anttilaan. Apteekista mukaan lähti Omega-3-tabletteja (olen kasvissyöjä mutta pitkän pähkäilyn jälkeen päätin sallia itselleni kalaöljyn, kala kalana jää edelleenkin syömättä), Ruohonjuuresta superfoodeja sekä Noora Shinglerin kirjoittama kirja "Marjoja ja maskaraa - kuinka hylkäsin turhat ruoka- ja kosmetiikkakemikaalit" ja Anttilasta jooga-dvd. Tuskin saavutan näiden avulla mitään räjähdysmäistä mielialan paranemista mutta kiinnostavaahan tätä on kokeilla.
Loppuosa ajastani on mennyt lähinnä ihmissuhteiden hoitamiseen ja todellisuuspakoiluun elokuvien ja tv-sarjojen (Breaking Bad on aivan mielettömän koukuttava!) muodossa. Viime vuonna sain luettua pitkästä aikaa kunnolla kirjoja mutta tänä vuonna en ole pystynyt keskittymään lukemiseen lähes ollenkaan. Masentavaa näin kirjoja rakastavalle ihmiselle. Toivottavasti tilanne paranee lähiaikoina - huusin huuto.netistä erään kauan haikailemani järkälemäisen opuksen kiihottamaan lukuhermojeni toimintaa..
Tahtoisin pienen irtioton arjesta. Lähteä vierailemaan jonkun kaukana asuvan ystävän luona tai matkustaa jonnekin kauemmas, Lontooseen, Amsterdamiin tai Berliiniin.
torstai 12. tammikuuta 2012
Tuhlaajatyttären paluu
Lukeekohan tätä blogia enää kukaan?
Viime vuosi oli hemmetin rankka. Kaikki tuntui pyörivän huonon oloni ympärillä ja itse olisin vain halunnut elää normaalia elämää. Olin kaksi kuukautta päiväsairaalassa, riitelin sairaalan lääkärin kanssa koska hänen mielestään minun pitäisi mennä kokovuorokausiosastolle (en suostunut), aloitin ja lopetin lukuisia eri mielialalääkkeitä, polveni leikattiin, selkäni romahti, unettomuuteni paheni ja ruokahaluni huononi niin paljon että painoni tippui selkeästi alipainon puolelle.
Tapahtui myös hyviä asioita. Keväällä rupesin seurustelemaan, elokuussa muutin rauhalliselle asuinalueelle 40 neliön asuntoon (jossa on iso parveke!) ja elokuun lopussa aloitin vuoden kestävän työhönkuntoutuksen. Kuntoutus ei ole sujunut niin hyvin kuin toivoin, koska olen joutunut olemaan aika paljon poissa joko selkäni, polveni tai uniongelmieni vuoksi. Yritän kuitenkin parhaani, olen tutustunut aivan ihaniin ihmisiin ja pitkästä aikaa minulla on selkeä päivärytmi.
Tällä hetkellä en toivo mitään muuta, kuin että saisin fyysisen ja psyykkisen vointini parempaan kuntoon tulevan vuoden aikana. Taisteluaseina mulla on rakkaus, liikunta, monipuolinen kasvisruoka, d-vitamiini, melatoniini, fysioterapia, ihana psykologi, kirjat, musiikki, elokuvat, luonto ja eläimet. Auringonpaistetta siis odottelemaan!
Ps. Eräs blogini lukija lähetti minulle kauniin kortin ja ihanaa mustikkateetä. Anteeksi etten ole kiittänyt tai ottanut yhteyttä aiemmin, olen ollut niin väsynyt. Suuret kiitokset siis, tee oli hyvää ja kortti pääsi uuden asuntoni seinälle muutaman muun kauniin kortin kaveriksi :)
Viime vuosi oli hemmetin rankka. Kaikki tuntui pyörivän huonon oloni ympärillä ja itse olisin vain halunnut elää normaalia elämää. Olin kaksi kuukautta päiväsairaalassa, riitelin sairaalan lääkärin kanssa koska hänen mielestään minun pitäisi mennä kokovuorokausiosastolle (en suostunut), aloitin ja lopetin lukuisia eri mielialalääkkeitä, polveni leikattiin, selkäni romahti, unettomuuteni paheni ja ruokahaluni huononi niin paljon että painoni tippui selkeästi alipainon puolelle.
Tapahtui myös hyviä asioita. Keväällä rupesin seurustelemaan, elokuussa muutin rauhalliselle asuinalueelle 40 neliön asuntoon (jossa on iso parveke!) ja elokuun lopussa aloitin vuoden kestävän työhönkuntoutuksen. Kuntoutus ei ole sujunut niin hyvin kuin toivoin, koska olen joutunut olemaan aika paljon poissa joko selkäni, polveni tai uniongelmieni vuoksi. Yritän kuitenkin parhaani, olen tutustunut aivan ihaniin ihmisiin ja pitkästä aikaa minulla on selkeä päivärytmi.
Tällä hetkellä en toivo mitään muuta, kuin että saisin fyysisen ja psyykkisen vointini parempaan kuntoon tulevan vuoden aikana. Taisteluaseina mulla on rakkaus, liikunta, monipuolinen kasvisruoka, d-vitamiini, melatoniini, fysioterapia, ihana psykologi, kirjat, musiikki, elokuvat, luonto ja eläimet. Auringonpaistetta siis odottelemaan!
Ps. Eräs blogini lukija lähetti minulle kauniin kortin ja ihanaa mustikkateetä. Anteeksi etten ole kiittänyt tai ottanut yhteyttä aiemmin, olen ollut niin väsynyt. Suuret kiitokset siis, tee oli hyvää ja kortti pääsi uuden asuntoni seinälle muutaman muun kauniin kortin kaveriksi :)
Tilaa:
Kommentit (Atom)
